Loukkaantunut Puu ja Mielistelevä kala

Oletko koskaan ihmetellyt, miksi voi olla niin paljon helpompaa kokea hengellistä yhteyttä luontoon tai eläimiin, tässä on vastauksesi. Ihmiset haavoittivat meitä.Tai niin me tulkitsimme.  Egomme kehitti puolustusjärjestelmänsä suojautuakseen ihmisiltä. Ja kyllä, mekin olemme haavoittaneet muita. Tai niin he tulkitsivat.

Eläimiin ja luontoon luottaminen voi tuntua turvallisemmalta, koska ne eivät tuomitse meitä, milloinkaan. Ne eivät yritä saada meitä muuttumaan tai mahtumaan omiin ihanne kuviinsa.  Lemmikkieläimemme ei hylkää meitä siksi, että olisimme viallisia tai epäonnistuneita.  Eivätkä ne toisaalta pönkitä egoammekaan tekemällä meistä jotenkin erityisiä, muita parempia. Koiralle kelpaa ruoka keneltä hyvänsä, kivi ei valikoi kuka sille saa istahtaa ja kuka ei. Luonto ei hylkää meitä. Jos aikoo elää loppuelämänsä vuorella yksinään, voi varmasti kokea rauhaa ja yhteyttä elämään katsomatta ihmisyyttä itsessään ja muissa rehellisesti silmiin. 

Meillä on kokemuksia ja tulkintoja siitä että emme olisi kelvanneet, olleet riittäviä tai rakastettavia. Olemme keksineet käsityksemme siitä mikä on hävettävää, viallista ja väärää.Mielen suojamekanismit eivät ole ollenkaan olleet turha juttu, ne ovat nimenomaan kasvaneet meidän suojaksemme jotta tuo kipu ja kokemus siitä etten riitäisikään ei viiltäisi meitä enää koskaan. Jed McKenna kuvaa että monen ego on vähän kuin 5-vuotias uhmaikäinen. Tämä viisivuotias meidän on itsessämme nähtävä ja tunnistettava jos emme halua enää elää turvattomuudessa ja pelossa.

Älä kuitenkaan kuvittele että 5-vuotias olisi pätevä kasvattamaan 5-vuotiasta. Ihmissuhteista voi avartua todella koskettavia, kauniita ja rehellsiä kun tuo 5-vuotias uskalletaan tiedostaa ja katsoa sen läpi.

 Maailmassa ei ole mitään vikaa, mutta tämä oman elämänsä uhmaikäinen salaa toivoo että tästä paikasta voisi tulla hippusen rakkaudellisempi ja rennompi.Ja se voi tapahtua vain mielessä. Ei rakkaus ole sitä että sitten kun ensin on maailman rauha minäkin rakastan. Tai sitten kun ensin sinulta vaan pyydetään anteeksi niin voit rakastaa. Nämä ei ole helppoja juttuja vereslihalla olevalle egolle. Ei niiden ole tarkoituskaan olla helppoja. Jos ne olisi, kaikkihan niin tekisivät. Ihminen ei voi löytää todellista rakkautta kulkematta sinne pimeän laakson läpi. Tämä on toki vain minun käsitykseni. Rakkauden valeasuja voi toki pitää jokainen kohtaamatta kaikkia kasvojaan. Sekin on ihan ok. Jännä paradoksi sekin, että mitä enempi ihminen on sinut itsekkyytensä ja pimeän puolensa kanssa, sen enempi hänessä on rauha sekä hänen seurassaan on helpompi ja luonnollisempi olla.

Julistus uudelle vuodelle

Tämä ei ole kirjoitettu niin hirveän vakavissaan, mutta sopivan tosissaan kuitenkin. Niin monta tykkäystä kun tämä saa lupaan yhtä monta päivää valita:

Vastustelun ja vikinän sijaan hyväksynnän
Etten taistele ajatuksilla tai käsityksillä elämää vastaan
Muistaa etten tiedä mitään sen sijaan että pätisi 
Sen sijaan että osoittelen muita/ympäristöä/tapahtumia katsoa peiliin
Sen sijaan että arvostelen itseäni tai ketään muutakaan muistan että kaikki on täydellisesti epätäydellisyydessä
Katkeruuden tai kaunan sijaan annan anteeksi, myös itselleni
Itselleni/muille selittelyn sijaan myönnän olleeni väärässä
Sen sijaan että ottaisin itseni/jonkun tilanteen liian vakavasti nauran 
Sen sijaan että kiellän tunteeni myönnän ne rehellisesti mutta en suostu antamaan niille valtaa reagoida tai vetää johtopäätöksiä
Muistan että näen kaikkialla itseni
Sen sijaan että toimin pelosta käsin kysyn miten rauha toimisi?
En yritä olla mitään muuta mitä rehellisesti siinä hetkessä koen
En yritä muuttaa ketään muuta vain minun mieleni mukaiseksi
Neuvojen antamisen sijaan kuuntelen ja olen läsnä
Olla mielummin rehellinen kuin epärehellinen silläkin uhalla että se ei tunnu minusta kivalta
Sen sijaan että luulen tietäväni jo jotain, tarkastelen avoimesti käsityksiäni asiasta
Sen sijaan että yritän tehdä mitään väkisin ja pakolla, päästän irti ja luotan että kaikki tapahtuu aina ajallaan
Minä, minä, nyt, nyt! Asenteen sijaan olen kärsivällinen ja näen muutkin
Listaa voisi jatkaa vielä pidempäänkin, mutta eiköhän näillä pääse jo alkuun. 

Tulen takuulla epäonnistumaan satoja kertoja, mutta hyväksyn senkin.
Yhtenä extrana lupaan vielä ravinnon suhteen ehdottomuuksien ja vouhkaamisen sijaan ottaa tsillisti. Syödä hyvin, ravinteikkaasti ja ennen kaikkea hyvällä mielellä.

Elämä on luontodokumentti

Muistan miten junnuna helposti jämähti kiinni telkkariin kun sieltä tuli Avara luonto. Milloin mistäkin varaani savannista tai nelijalkaisesta kalasta. Olihan ne eläimet kiehtovia myöskin, mutta hei let's talk about that selostaja mies! Se oli sen koko ohjelman KermaKuorrutus. Kyllästymättömän uteliaana ja loputtomalla mielenkiinnolla hän jaksoi kuvailla eläinten avaraa luontoa.Joka ei hirveästi aina muuten näyttäisi kovinkaanpoikkeavan ihmisen luonnosta."Valkohäntäpeuran hienovaraisen aggressiivinen parittelu yritys säikäyttää kojootin". "Säilyäkseen hengissä sisilisko piiloutuu esittämään kuollutta". Jne.

Itsensä tunteminen ( tai sen tunteminen mikä ei ole) vaatii rehellisyyttä. Se vaatii myös sitä että hahmoaan toimintoineen voi katsos samaistumatta siihen. Ilman niitä kuuluisia mielipiteitä, toiveiden taikka kieltojen sumentamia laseja. Tällaisen kuvakulman löytäminen ei ole aina helppoa. Ego ärähtää tällaisesta ja rupeaa teeskentelemään ulkopuolista tarkkailijaa. Tunnistan sen (silloin kun tunnistan) tunteesta että jotain pitäisi ratkaista, jonkin pitäisi olla toisin. Tunnistan sen myös siitä että se mielellään dissaa/nostaa hahmoani, tai jonkun muun hahmoa. En nyt sotke tätä enää sillä kuka tarkkailee tarkkailijaa vai onko edes mitään muuta kuin tarkkailu itse. Sillä ei luontodokumentin kannalta mitään väliä. Luonnossa tapahtuu mitä tapahtuu.Ei syyllisiä, ei syyllistyviä. Vain luonto itse.

Tausta rauhasta tarkkailu on neutraalia. Voisi myös sanoa, että siinä ei ole sitä tarkkailijaa, jonka mielipiteitten läpi katsoisi. Se ei tarkoita etteikö ne mielipiteet joskus tulevaisuudessa tulisi kutsumattomina vieraina osingoille.Siksi tarvitaan egoa, olemaan itse itseään ovelampi.

Ja tässä vaiheessa astuu luontodokumentin selostaja kuvaan. Kokeile vaikka yhden päivän katsoa elämääsi, niin että tuo luontodokumentin puolueeton selostaja tekee huomioita elämästäsi.Se on loputtoman avarakatseinen. Se ei koita muuttaa mitä se näkee, eikä jätä mitään mitä itse ei haluaisi nähdä näkemättä.
Löysin itsestäni lahnan, hylkeen, leijonan, käärmeen ja koiranpennunkin. Lisäksi mulla oli hemmetin hauskaa! Luonto opettaa, vai oliko se Siperia sittenkin..

 

Jästipää ( vai jänishousu?)

Me emme näe maailmaa sellaisena kuin se on vaan sellaisena kuin itse olemme. Joo joo, onhan tätä nyt kuultu ja hoettu mutta miten se vaan aina ja uudelleen joka ikinen päivä tulee vastaan. Vastustelun ei todellakaan tarvitse olla mitään suurta ja mullistavaa, pienikin ärsytys tai puolustelun tarve voi näyttää minkä asian suhteen ei ole vielä sujut. Ai minua ärsyttää jonkun hidastelu, missä itse hidastelen? 

Ai minä petyn kun joku ei pitänyt lupaustaan? Mitä lupauksia en itse ole pitänyt? Ai tuomitsen mielessäni huomionkipeää kiukuttelevaa lasta, enkä näe että juuri tuollaisen kiukuttelun olen itseltäni kieltänyt. Mieli on antanut sille leiman " PAHA". En sano että kiukuttelu on hyväkään, mutta perinteisesti se mitä kielletään ei katoa vaan nakertaa jossain sisuksissa. Jos minussa on kiellettyä kiukuttelua, projisoin maailmaan juuri sitä. Jos en suostu näkemään ja kuulemaan itsessäni "johdatusta", projisoin sen vaikkapa johonkin guruun tai annan milloin minkäkin suuntauksen kertoa kuka olen. 

Jästipää kun olen, en aina todellakaan halua nähdä. On niin paljon helpompaa alkaa pitää ongelmia tosina eikä nähdä että ajatus on niiden lähde. Ajatus, jonka kanssa ei ole vielä lyöty yläfemmaa ja tehty sopua. Sopua ei tietenkään tarvitse tehdä. Mutta voit senkin seuraukset nähdä pian. Sota sisällä on sota ulkona. Sisällä on ulkona. Niiden välissä ei ole mitään muuta kuin ajatus. Eikä ajatus itsessään ole ongelma. Viisas ystäväni tokaisi kerran osuvasti että hänen ainoa ongelmansa on muistaa ettei ole mitään ongelmia. Ja kuitenkin ne "ongelmat" on lahjoja. Odotan innolla että pääsen niitä avaamaan. Ai minussa on vielä sotaa tätäkin vastaan! Kiitos että saan sen nähdä. Ai minä koitan vielä suojella itsessäni tätäkin? Ai tuokin herättää vastustusta, mahtavaa! 

Ja sitten välillä unohdun tien varteen polttelemaan sikaria ja unohdan katsoa. Luulen löytäneeni viimein jotain. Kunnes sekin luisuu käsistä, sikari polttaa huuleen lommon ja matka saa jatkua. Ja se matka onkin määränpää. En enää välitä pääsenkö minnekkään, ehkä en edes enää halua " minnekkään". <3. Koittamalla ratkaista vain ulkoista maailmaa en lopulta ratkaise mitään kuin ehkä hetkeksi. Näkemällä ajatuksen joka sanoo "ongelma" se ulkoinen maailma ( jonka minä nään tavallani ja sinä omallasi) näyttää muuntuvan mukanani. 

Kivun sietoa

Mietiskelin tuossa aamu töpöttelyllä henkistä kivunsieto kykyä. Jos juostaan aina "äkkiä olo helpommaksi keinolla millä hyvänsä ja kunhan se on minun mieleni mukaista" vietin perässä, saa ennenpitkää huomata juoksevansa kehää jossa edellisten kierrosten jalanjälet ennustavat tulevaa. Sitä "puske kovempaa" tahtolihasta käyttääkin nyt sen kivun sietoon, joka on mielessä. Vanhoja ehdollistumia, pelkoja. Jokin osa itsessä tietää että vanhat urat ei enää kulje. Mutta minne sitten mennä? Ai ei mennä? Pitääkö tosiaan pysähtyä? Kipu syntyy mielelle tunteesta etten hallitse tätä. Pelosta sitä tuntematonta kohtaan jota ei tiedä. 

Mutta onko tulevasta oikeasti koskaan tiennyt? Meillä on tietysti kuvitelmanme ja suunnitelmamme turvaa tuomassa, ja saa tietysti ollakkin.
Vanha viisaus vanhasta on uskallettava päästää irti ennenkuin uutta voi tulla tilalle on monet kerrat näyttänyt pitävän kutinsa. Siinä välissä on kuitenkin tyhjiö. No mans land. Tämä kohta kysyy sitä kivun sietoa. Sille antautumista ja suostumista sille ettei tiedä. Mitä enempi näitä kokemuksia on elämässä saanut, niitä ei pelkää samalla tavalla ainakaan.ajatukset ja tunteet voi hyvin vastustella, mutta niitä vastaan ei näe tarpeelliseksi aloittaa sotaa. Ymmärtää jo, että ajatukset ja tunteet tulee ja menee, ne eivät kerro todellisuudesta. 

Oman elämän eläminen vaatii kivun sietoa. Se ei aina ole mukavaa. Tiedostamisen tie ei ole mukavuudenhaluiselle. Tosin jossain kohtaa voi käydä niin että se mukavuudenhaluisinkin vedetään elämän toimesta mukaan. Kyllä se on tietysti vapauttavaa ja helpottavaakin, mutta helpotuksen haku edellä toimimatonta. Kohtaanko nyt oikeasti kaikki kasvoni vai syönkö sittenkin suklaata? Ja edes sen kohtaamisen ei täydy olla raakaa js kivuluasta, mutta se on tehtävä. Olen niin monta kertaa valinnut tutut suojakeinoni kuin katsonut tilannetta silmiin. Kaikki meistä on.

Henkiseen kivun sietoon minulle yksi toimiva tapa on vain olla ja hengittää. Ehkä jopa pyydän tunnetta tulemaan kaikella voimallaan. Mutta ajatteluun en suostu lähtemään mukaan. Mieli saa jauhaa selityksiään ja ratkaisuyrityksiään,mutta en lähde mukaan vaan huomaan ne. Olen siinä niin kauan kuin tunne haluaa olla. Muutama vuosi sitten istuin pakkasessa vartin. Se oli pieni summa siitä että kipua olisi vielä välttänyt.

Kärsimykseen liittyy toki myös paljon turhaa ihailua siinä missä välttämistäkin. Vanha kunnon pidän huolta omista asioistani voi olla ihan fiksu valinta. Sitäkään kun ei tartte tehdä silleen jääkylmästi, vaan senkin voi tehdä kunnioittaen. Vaikka me yhtä ja samaa ollaankin, mitä me ollaan muiden asioista sanomaan? Minulla on oma perse pestävänä, pesehän sinäkin omasi ;) ? Kukkahatuissa on aina niin turvallista ja mukavaa puuttua toisten elämään.
Toki vieressä voidaan olla, mutta jälleen kerran ketään muuta ei voi eikä tarvitse pelastaa, kantaa, vapahtaa tai armahtaa. Ainakaan just sillä tavalla mitä mieli ehkä haluaisi. "Jos se vaan tajuaisi sitä ja tätä". 
Minä en tiedä mikä on kenellekin parhaaksi.
Minä en varsinkaan tiedä aina mikä on itselleni parhaaksi. Ja se on ihan parasta se!

 

Hylätyksitulon pelko

Hylätyksitulon pelko on yksi yleisimpiä ihmisen pelkoja. Se on minullekin vanha tuttu. Pelon ollessa otteissa toimimme varsin manipulatiivisesti ( onkohan tuo sana...). Sen nimissä on valehdeltu, uskoteltu, ostettu toisia auttamalla ja vetämättä omia rajojaan, miellytetty, piiloteltu, oltu epärehellisiä ja niin edelleen. 

En tiedä onko pelon otteesta vapautumiseen muuta keinoa, kuin tiedostaa ja tunnistaa missä arkisissakin tilanteissa se on takana motiivina. Minulle on ainakin ollut välillä hämmentävää ja todella häpeällistäkin nähdä miten tuo lurjus hahmossani esiintyy..kunnes senkin voi sitten nähdä hyväksyen. Sitä on kulkenut kuin särkyvän lasin päällä, ettei vaan ottaisi riskiä tulla torjutuksi. Ja minä kun olin luullut olevani vahva ja itsenäinen! On ihan hyvä silloin tällöin tarkastella miksi toimii niinkuin toimii. Ego on herkkähipiäinen kaveri, se voi tulkita pienen viattoman hämmästyneen kulmienkohautuksenkin torjunnaksi. Omaan kokemukseen ja tulkintaan ei siis ole aina todellakaan luottamista.

Voiko kukaan muu minua todella hylätä paitsi minä itse? Sen olen tehnyt moneen kertaan ja varmaan teen vielä jatkossakin.on kuitenkin vain yhden henkäyksen päässä että voin muistaa ettei kukaan muu voi minua hylätä. Aina se ei ole helppoa.Hylkään itseni silloin, kun kiellän tai torjun hahmossani tai jonkun muun hahmossa jotain. Olen taas antanut liikaa peliaikaa mielelle ja alkanut arvostelemaan jotain joka ei käsityksissäni ole tervetullutta. Mutta missä on se minä jonka hylkään? Se ei ole ajatus, se ei ole tunne. En ole kehokaan (vaikka siltä uskottavasti tuntuukin) joten hylkäänkö lopulta mitään? Entä kuka sitten hylkää? Sitäkään ei löydy, joten ehkä kukaan ei sitten oikeasti koskaan hylkää ketään. On vain ajatuksia hylkäämisestä.

Tarkoittaako tämä sitä että pitää kieltää tuo pelko? Ei todellakaan. Tarkoittaako tämä sitä että se ei saa tuntua pahalta? Kyllä se voi tuntua pahalta, mutta sille isäntää leikkivälle rengelle ei tarvitse kumartaa.

Ympyrä sulkeutuu

Kuvittele eteesi jana. Toisessa laidassa on ihmiset jotka ovat oppineet kuvittelemaan olevansa vastuussa toisten tunteista. He eivät välttämättä tunnista tätä itse lainkaan. Koska he kuvittelevat alitajuisesti heillä olevan kyky tehdä toinen onnelliseksi tai onnettomaksi, he usein miellyttävät toisia tai varovat loukkaamasta muita keinolla millä hyvänsä. He ovat usein itselleen ankaria ja pettymyksien sietäminen on hankalaa, sillä he luulevat kaiken olevan heidän vikaa. Perhonen lasikuvussa. Heille on usein myös häpeällisen tuntuista ottaa tukea ja apua vastaan, ja näin tehdessään kokevat olleensa vaivaksi. On kova pala myöntää heikkoutensa. Oma elämä on jäänyt elämättä, kun on eletty muita varten.Lapsena ehkä pitääkseen isän, kaverit, äidin tyytyväisenä. Silloinhan jos ei tee mitään väärin ei hylätä. Heille virheet on kirosana joita vältellään sanomasta rangaistuksen pelossa.

Toinen ääripää janassa on he, joiden mielestä kaikki on aina muiden vikaa ja muut ovat vastuussa heidän tunteistaan. On muiden tehtävä, ellei jopa velvollisuus helpottaa heidän oloa ja tehdä heidät onnellisiksi. Heidän alitajuinen mantra on "on kaksi tapaa tehdä asioita, väärä tapa ja minun haluamani tapa". He eivät tunne saa anteeksi, mutta mielellään kyllä asettuvat asemaan jossa muille voi antaa anteeksi. He tietävät miten muiden pitäisi elää, toimia tai tuntea. Tosin sen miettimiseen menee niin paljon aikaa että unohtuu elää itse. Heidän suustaan kuulee usein " mutta kun tämä tilanne" , "jos vaan pomoni" ja "sitten kun minulla on". He ottavat mielellään mutta tiskit jää muille.

Ota janan molemmista päistä kiinni ja muodosta siitä ympyrä. Ympäri mennään, yhteen tullaan. Lopulta nämä yleistetyt ääripäät muodostavat kehän. Ne eivät näytäkkään niin kauhean erilaisilta. Molempien takana on pelko.Molemmista päistä löydän hahmoni pelaamassa.
Toinen ei ole toista parempi, yhtä unta ne on molemmat. Niinkuin ehkä muistat että koko janaa ei ollutkaan, ennen kuin kuvittelit sen.

Rohkeutta havaita mielikuvitusmaailma harhaksi tarvitaan.Se osaa olla niin hemmetin uskottava! Se kysyy halua olla väärässä ja erehtyä ainakin 10 000000 kertaa. Eikä sekään varmaan riitä. Erittäin erehtyväistä iltaa sinulle ystävä .Todista ainakin kerran itsellesi olleesi väärässä!

p.s, Tuo nupin urheiluselostaja osaa olla todellakin huvittava. Huomasin äsken sen päivittelevän juntti suomalaisia jotka haukkuivat tummaihoista miestä maailmanomistajaksi. Kunnes huomasin että ihan yhtä lailla minäkin haukuin heitä mielessä juntti suomalaisiksi. Sen jälkeen päätin vaan juoda kahvia ja hymyillä salaperäisesti.

Minä Haisen!

Me haluaisimme luoda vaikutelman itsestämme Jonkinlaisena. Ehkä itsenäisenä, menestyneenä, henkisenä, vapaana tai mitä se pieni mieli on ikinä keksinytkään pitää arvostettavana ja turvallisena. Henkisyyteen "hurahduttua" ehkä haluaa luoda kuvan itsestään aina läsnäolevana, eteerisen liitelevänä, pelottomana tai jolle mikään ei merkitse mitään. Ehkä tosiaan itsekkin uskomme nyt olevamme tätä Jotakin. Se, mitä olemme itsessämme ja salassa, ei tyydytä meitä eikä ole tarpeeksi. Kirjat, yhteiskunta, ihmiset ympärillä ja media ovat luoneet kuvaa siitä millainen on vaikkapa onnellinen ihminen. Tai vapaa että ihminen on Tietynlainen. Me alamme haluta sitä samaa. Jos me näemme asiat pinnallisesti, me alamme haluta sitä, miltä asiat näyttävät, emmekä sitä joka on totta.

Uskalletaan unohtaa ja pudottaa näitä käsityksiä millaisena ollaan viimein riittäviä, toivottavia ja jollekkin kelpaavia. Jokainen voi tehdä tämän vain itse kohdallaan.Eikä se tottavie ole helpointa erottaa mikä on näytelmää. Me koitamme tulla Buddhaksi imitoimalla Buddhaa (tai jotain muuta).Mitä jos oikeasti uskaltaisi katsoa itse? Toki niiltä Buddhilta ja muilta voi saada hyviä suuntaviivoja joihinkin hetkiin, mutta lopulta on unohdettava nekin ja mentävä/tutkittava/tunnistettava itse.Silloin vain on sitä mitä on. Eikä ole sitä syytä puolustella tai selitellä. Sitä on mahdotonta kieltää. Jos haisen, niin sitten haisen. Voi voi :) Haju ei kuitenkaan ole ongelma, ellei mielessä ole käsitystä että "ei saisi haista" tai " kelpaan vaan kunhan tuoksun". Jos jo kerta haisee, niin sitten se on totta nyt. Ei se tarkoita ettei myöhemmin voisi käydä pesulla ja tuoksua. Mutta silloin mielen luoma leima Minä haiseva korvaantuu Minä tuoksuvalla. Haiseminen tai tuoksuminen ei koskaan voi määrittää sitä mitä todella olemme, niinkuin ei yhtään ja mikään muukaan. Mielellään sitä irroittaa niistä "negatiivisista" käsityksistään, mutta voi kuinka se mieli haluaa vaalia ihania ja positiivia kuvia itsestään. Ihan kuin voisi aina tuoksua. Minä olen yrittänyt aina " tuoksua" ( kyse on siis vertauskuvasta..). Olen koittanut kieltää ja piilottaa hajua. Olen koittanut mantrata sitä, luoda siitä käänteisiä uskomuksia ja energiahoitaa hajua :D Ja silti näköjään edelleen haisen. Mitä vähemmän teen hajusta numeroa, enkä anna sen määrittää sitä kuka olen, voin haista vapaammin. Ehkä se on muille ongelma, mutta koitan olla tekemättä siitä uutta tulkintaa että kaikki on hyvin kunhan kukaan muu ei häiriinny hajustani. Haiskaa ihmiset, omalla uniikilla hajullanne jonka vivahteet ei ole koskaan vangittavissa <3

Ps. Myöskään minä kuva siitä että minä en koskaan yritä tai erehdy antamaan itsestäni antamaan mitään kuvaa ei ole tarpeellinen.

Pysähtymisiä

Minulle itseni uuvuttaminen fyysisesti ja henkisesti on ollut tärkeä suojamekanismi. Se piti jatkuvasti liikkeessä, se vaati vetämään vielä kovempaa, enemmän ja lisää. Mikään ei sille lopulta riitä.

Ylisuorittaminen oli keino koittaa kokea olevani jotenkin vahva, pärjäävä ja edes jossain hyvä. Toisin sanottuna halusin kätkeä ja piilottaa kaiken heikkouden ja huonommuuden tunteen jota jossain kuitenkin koin. Sitä juoksee itse asettamassaan oravanpyörässä, jossa ainoa vastustaja on omat ehdollistumat ja uskomukset. Tuosta ravaamisesta pitää todella,viimeistä pisaraan myöten saada tarpeekseen jotta sieltä uskaltaa tulla pois. Tai sitten elämä järjestää tilanteen niin, että sieltä putoaa pois. " Pahin" on se vaihe, kun tiedostaa millaisen sopan on itselleen keittänyt mutta ei vielä uskalla olla syömättä sitä. Mutta tämäkin vaihe menee ohi, ellei sitä jälleen kerran sivuta ( mitä ainakin itse tein monia kertoja)

Minulle kävi niin, että oli pakko viimein pysähtyä ja kysyä mitä ihmettä olin koittanut saavuttaa ja mitä ihmettä oikein juoksin karkuun? Toipuminen ei ole ollut mikään yhden yön juttu, mutta hemmetin antoisa ja avartava matka se on ollut, kaiken joskus scheisselta tuntuvan keskellä. 

” Tietoisuus..siitä, miten olet juuttunut paikoillesi, parantaa sinut.”- Fritz Perls

Allekirjoitan.

Koko hökötys onkin ollut lahja. Tiedostamista, tunnistamista ja pelkojen läpi katsomista. Pelkoja, joita ei edes aiemmin tiedostanut omaavansa, ne oli hienosti hyllytetty piiloon alitajunnan sopukoihin. Jottei niitä olisi nähnyt, piti koko ajan tehdä, pitää itsensä kiireisenä ettei niistä pääsisi mitään tulvimaan mieleen.

Sitä pelkäsi siis omaa mieltään. Olen kiitollinen minkälaiseen myllerrykseen itsessäni olen päässyt tutustumaan. Pelkojen pihtiote voi irroita kun huomaa että sitä puristaakin itse. Kukaan muu ei voi sitä sotaa lopettaa. 

Tämä prosessi on todellakin laittanut katsomaan elämää, itseään ja ajatuksiaan suoraan silmiin. Bullshit generaattori on myös jatkuvassa käytössä, saa riittää itsensä huijaus. Paljon on muuttunut. Paljon vanhaa on pudonnut pois, niitä suojakerroksia jota joskus luulin tarvitsevani. Olen saanut tutustua siihen mikä on "aitoa" ja mikä yrittää olla aitoa.

Jossain vaiheessa matkalleni on kuitenkin ilmestynyt asia jota kutsun TaustaRauhaksi. Siinä kaikki on tervetullutta. Se on vähän kuin syvä muisto että vaikka hahmo ja ehdollistunut minä olisi miten soseessa ja hämillään, on kuitenkin osa joka on aina rauhassa. Joskus tuon Rauhan näkeminen unohtuu ja tuntuu hankalalta, mutta koen että sitä ei voi hukata. Siellä se on, koko ajan taustalla odottamassa että hahmokin huomaa sen..

Helmikuussa alkaa ryhmä kurssi Uupumuksesta toipuville. Ryhmän aikana tutkitaan mm. omia käytösmalleja, käsitystä itsestä ja elämästä sekä sitä mitä ihmettä on pohjimmiltaan pyrkinut saavuttamaan. Opetellaan tiedostamaan ja tavoittamaan se TaustaRauha, löydetään käytännön työvälineitä siihen ettei päätä enää laiteta samaan pussiin.

Vaikka aihe on hyvä ottaa tosissaan, mitä enempi kykenee suhtautumaan itseensä ja ajatuksiinsa huumorilla, sen parempi.

Jos tämä on sinua varten, tervetuloa mukaan:   http://www.eeviminkkinen.fi/tapahtumat/2013/12/3/uupumuksesta-toipuvat-tyhm?view=calendar

Mitä se kuuluisa rakkaus tässä tekisi?

Tuttu ja avartava kysymys oli tänään tarpeen. Miten rakkaus/ rauha toimisi tässä tilanteessa? Tai miten näen tilanteen rauhasta käsin? Tämä on myös teema johon liittyy paljon väärinkäsityksiä, minulla varmasti myös. Se kuuluisa rakkaus ei ainakaan oman käsitykseni mukaan ole mitään niin hirveän vaaleanpunaista ja pumpulista hempukkaa, vaan enemmänkin hiljaisuutta, tyhjyyttä. Rakkaus sanana kuvastaa sitä kuitenkin ihan hyvin, jos siitä unohtaa ne perinteiset mielleyhtymät rakkauteen tunteena.

Miten se rauha sitten näkee tämän tilanteen? Tässä ajatuksiksi muotoutunutta mössöä aiheesta. (Vaaleanpunaisia nonparelleja vielä päälle <3)

Sillä ei ole tarvetta ratkaista, mutta se ei myöskään sulje silmiään

Se on ok kaikkien lopputuloksien kanssa, myös sen että tulee vastaan hetkiä jotka hahmosta tuntuvat kaikelta muulta kun ok:lta.

Se ei halua muuttaa ketään mielensä mukaiseksi, mutta ei myöskään kiellä itseään, ei alistu

Se ei pysähdy paikalleen muoteiksi, ja toisaalta se on aina liikkumaton

Se antaa hahmoa sattua mielummin nyt kovaa, kuin tukahduttaa kokemuksensa ja antaa sydämensä hapottua

Se hyväksyy rehellisen kokemuksensa, hyväksyen senkin että ei ole oikeassa, eikä kukaan muu väärässä.

Se tietää että mikään ei ole sitä miltä näyttää, se katsoo näennäisen läpi

Se ei koita kontrolloida vaikka saattaisi huomata halun kontrolliin

Se tietää ytimiessään että mikään ei ole ikuista, yksikään uni ei kestä ikuisuutta.

Se ei mielistele tai anna voimaansa muille, eikä myöskään suostu ottamaan kenenkään voimaa heiltä itseltään, vaikka sitä kuinka tarjoiltaisiin.

Se ei jaottele. Sille katuojan mies on yhtäkuin   Presidentti. Ihminen, tarpeenaan olla hyväksytty.Se ei hämäänny rooleista.

Se ei ole kukaan erityisesti mutta se on parhaimmankin tarinan pahiksen hengenvedossa. Kaiken tämän horinankin aikana se istuu olallani ja nauraa riemukkaasti tälle koko vitsille elämästä. Joka välillä kuitenkin tuntuu niin kovin vakavasti otettavalta.

Mä oon mä en ainakaa oo tyyppi.

Mä en oo ainakaan mä en oo ainakaan tyyppi! Ei ku mitenpäin se nyt menikään..

Mä en ainakaan mee tonne Facebookiin. No menin sit kuitenkin.
Mä en ainakaan uskalla alkaa yrittäjäksi. Näköjään uskalsinkin.
Mä en ainakaan osta Macia . Sorry Windows mutta en ikävöi.
Mä en ainakaan tee ikinä niin kuin mutsi/faija/ joku muu. No teinpä kuitenkin.
Mä en sit mitään superfoodeja rupee vetää. 
Mä en koskaan opi käyttää tota laskutus ohjelmaa.
Mä en mitään blogeja ala kirjottelee!
Musta ei sit ainakaan tuu mitään hippiä!
Mä en ainakaan enää ikinä käytä mikroa.
Mä en ainakaan hurahda mihinkään!
Musta ei sit tuu sellasta tekopositiivista.
Mä en ainakaan pystyis tekee/ ajattelee/ toimii niinkuin x.
Mä en ainakaan enää syyllistä tai arvostele ketään.
Mä en ainakaan erehdy mihinkään valaistunut ego juttuihin.
Mä en ainakaan enää kiellä mitään. ( No ehkä kieltämisen..)
Mä en ainakaan vois ikinä tuntea noin/ vajota noin alas.
Mua ei enää ikinä satu mikään!
Mä en ainakaan kato mikä hemmetti on mun pipari nimi. ( Eri vänkä Mussunen)
Mä en ainakaan enää ikinä loukkaa ketään.
Mä en ainakaan enää sano koskaan että mä en ainakaan!
Mä en ainakaan lupaile enää ikinä mitään.
Voi hemmetti, miten tästä oravanpyörästä pääsee pois puhumatta itseään pussiin :D

Pehmeitä paketteja ja kovia kuoria

Kaikki ei tosiaankaan ole niin kuin ulospäin ehkä näyttäisi, tai varsinkaan niin kuin kuvittelemme. Mieli on taitava tekemään tulkintoja ja johtopäätöksiä mm. Muista ihmisistä. Se joka ulospäin näyttää vahvalta, ehkä kätkeekin herkkyyttään. Se joka näyttää nauravat kasvot on myös joskus surullinen. Me projisoimme muihin loputtomasti ominaisuuksia, luulemme että jonkun muun asemassa tai nahoissa olisi jotenkin helpompi. Moni meistä on myös oppinut kuvittelemaan että on jotenkin turvallisempaa  näyttää ulospäin vain tiettyjä puolia itsestämme. Se on tietysti ihan luonnollista, mutta tässä käy helposti niin että emme uskalla olla rehellisiä enää edes itsellemme. Ristiriitaiset ja hämmentyneet fiilikset on taattu, kun koitamme vaalia itsestämme vain tiettyjä kuvia, sekä kieltää ja piilottaa toisia. Ristiriidat ovat myös varmoja silloin kuin luulemme tietävämme millainen kukakin on. Jokainen ihminen jonka olet tavannut, näkee ja kokee sinut eritavalla. Muistetaanhan että tulkintamme ihmisistä eivät ole tosia. Ihan jokainen on paljon ihmeellisempää mitä yksikään sana tai kuvaus voi koskaan kertoa. Jokainen meistä on joskus mokannut ja erehtynyt, toivon mukaan vielä useamman kerran. Emmehän mekään halua inhimillisten mokien takia leimaantua luuseriksi. Ei leimata mekään muita, minkään perusteella. Ja silloin kun huomataan niin tehneemme, nähdään se ja jatketaan eteenpäin. Mieli jatkaa takuulla leimailuaan, ajatukset ei lopu. Mutta niiden tarinoihin uskominen voi loppua. Sen voit lopettaa vain sinä. Aina nyt. 

Hälytyskellojen pitäisi soida päässä jos joku ihminen on yhtä jenkkihymyä, ainaista hyvin menee ja kovaa menee roolia. Monesti tällaisen ulkoisesti niin vahvan, pärjäävän ja "ei tunnu missään" ihmisen sydämen ympärille on kasvatettu kylmä kerros, suojaamaan sisällä olevaa pelkoa ja hämmennystä. On joskus ehkä ollut pakko luoda tällainen suojakseen, selvitäkseen kivulta. Jossain kohdassa tuon kivun välttely ja piilottaminen käy mahdottomaksi. Se kääntyy niin paljon itseään vastaan, että on valmis kohtaamaan sisäisen sotansa. Näin kävi ainakin omalla kohdallani. Ja käy edelleen kokoajan. Kun me pysähdymme ja riisumme pois kaiken kuoren - menestyksen, rahan, työn, maineen, oman ulkonäkömme, puolison, omaisuuden, kielitaidon, luettujen kirjojen määrän, ja kaikki muut, voimme me näemme jotakin suunnattoman arvokasta. Todellista.Sanatonta. Tyhjää. Elämä elämässä itseään. Jotain jota voi lopulta nähdä koska tahansa. Se ei ole koskaan muualla kuin tässä. Joskus tietynlaista kovuutta tarvitaan. Se on tulta. Tulta joka on kyllästynyt uskomaan, mielyttämään, tuudittumaan. Tulen avulla uskaltaa kyseenalaistaa, katsoa itse. Mikä on totta?  Se ehkä näyttää uhmakkaalta, kun emme enää kumarra ketään tai alistu millekkään. Tuli polttaa myös käsityksemme muista. Näemme että kukaan muu ei ollutkaan virheellinen, vaan omat käsitykset oli. Mitä meninkään kuvittelemaan? Mieli voi olla pettynyt. Se ei halua nähdä että kaikki on samaa.  Mutta se jättää jälkeensä myös helpotuksen. Helpotuksen siitä että ei voi tietää. Ei vaan enää kykene uskomaan määritelmiään. Ja kaikki saa siten olla niinkuin on. Oli se mieluista tai ei. 

Jos näemme yöllä painajaista jossa vaikkapa koira puraisee, saako tämä meidät pelkäämään koiria oikeasti? Me ymmärrämme, että uni ei ole todellisuus. Unen koiraa ei ollutkaan, vaikka se unessa tuntuikin niin todelta.  Yhtätosia ovat muutkin mielikuva pelkomme, vaikka ne helposti tuntuvat jokaista aistimusta myötä todelta. Mutta näidenkään ei tarvitse harhauttaa loputtomiin. Kun me lakkaamme uskomasta olemattomaan, muistuu se joka on. 

Jos haluat tehdä tähän liittyvän avartavan kirjoitus harjoituksen, vastaa itsellesi rehellisesti seuraaviin kysymyksiin:

Kuka olen? Millaisia kuvaavia sanoja liitän itseeni? ( mm. Empaattinen, hauska, äkkipikainen) Oletko noita aina?

Mitä en ainakaan ole? Mitä en halua itseeni liitettävän?

Millaisen kuvan haluan antaa ulospäin?

Mitä en halua näyttää tai tunnustaa itsessäni? Onko jotain jota koitan piilotella?

Irtipäästämistä

Kävin aamulla lenkillä ulkona. Valoisalla tutuilla teillä mieli harhaili ties missä, spekuloi täysin tarpeettomia asioita.joka välissä sai havahtua takaisin siihen hetkeen. Tulin pimeän metsän kohdalle, eteenpäin ei vaan näe . Ensin ajattelin että pysyn valoisalla, kunnes tajusin vertauskuvallisesti miten jään kiertämään kehää jos aina menen sinne minne näen ( tai luulen näkeväni). Valitsin pimeän. Mielestä putosi turha pois, oli vain seuraava askel. pimeää halutaan välttää, ja joskus sen kiertely onnistuukin pitkään. Joskus se ei vaan enää ole mahdollista ja on mentävä läpi. Mieli koittaa pelotella hiippareilla ja vaikka millä. Se tekee sen mitä se parhaiten osaa. Sen kertovat tarinat ja kauhukuvat eivät kuitenkaan ole totta NYT. Kukaan ei lupaa että vaikka en antaisikaan pelkojen vaikuttaa, mitään kamalaa ei tapahtuisi. Ei ole lupauksia mistään. Tämä muistuttaa siitä, että mikään elämässä ei lopulta ole luvattua. Edes seuraava askel. Me eletään käytännössä jatkuvasti kielekkeen reunalla, ehkä edes tietämättä sitä. Kun tajuaa olevansa reunalla, voi säikähtää. Kunnes muistaa ja tajuaa, että on ihan koko ajan lopulta ollut siellä reunalla. Ja silti se on kuitenkin kantanut tähän. Se että ei ole muuta kuin NYT konkretisoituu. Se mikä on nyt on nyt. Sitä voi pelätä, vastustella, koittaa pitää kiinni, räpiköidä, haluta jotain muuta tai vaikka kiukutella. Luultavasti välillä kaikki teemme niin. Elämän polut jotka on vaan kuljettava läpi ilman valaistusta ovat kuitenkin niitä joista monesti jälkeen päin sanotaan " sen vaan piti mennä niin". 

Omalla kohdalla ainakin olen huomannut että tällä tiellä mitä tahansa pelkoja kiertää kohtaamasta, ne löytyvät kyllä vastasta. Saan levähtää niiltä hetken, kun olenkin vielä paennut. Yleensä en oikeasti opi tai irroita ennenkuin ei ole muuta vaihtoehtoa. Minkäs jästipää itselleen voi. Miten hieno tunne onkaan se, kun viimein nostaa kädet ylös ratkaisu yrityksiltään. Toteaa että en tiedä. Ei ole hajuakaan. En tiedä miten tästä mennään läpi. Ja yhtäkkiä sekin on ok. Se on sitä mitä on nyt. 

Hienoa itsenäisyyspäivää soturit <3

Vinetto!

Joskus on niitä päiviä. Just sellasia, jollon kaikki vaan ottaa pataan. Mitään syytä ei löydy, ei pitäisi minkään olla vialla (ajatellen että monesti koemme että vitutus on jotenkin oikeutetumpaa jos sille on tarpeeksi "hyvä syy"). Eilen oli juuri tällainen päivä. Mieli oli suhjuinen, kaikkea muuta kuin läsnäoleva ja pyörin ympyrää haahuillen. Kaikki mitä aloitin meni ns. puihin, kaikki mihin suunilleen koskin putosi. Että näin  Oikein tunsin miten jotain vanhaa, halusi nousta esiin. Jotain kauan kauan sitten kätkettyä likaa, jota oli jo niin pitkään lakaistu sivuun että se alkoi suorastaan löyhkäämään. Paskanhajuinen havahtuminen siis:) Oli vaan pysähdyttävä. Etäältä pystyy näkemään, että vaikka tarinan hahmo olisi miten väsynyt, kaikki on hyvin. Vaikka tarinan hahmon draamaan kuuluu ties millaisia oivalluksia itsestään, hahmo ei ole katsomossa. Hahmolle kaikki voi olla totista ja vakavaa. Hahmo halua aina ratkaista kaiken! Se luulee että logiikka poissa silmistä poissa mielestä olisi jotenkin kestävä. Ja niitä välttämisen ja kieltämisen keinoja jolla helpotetaan oloa hetkeksi löytyy kyllä. Jossain vaiheessa ei enää halua edes helpottaa hahmon oloa. Olkoon sitten tuskissaan. Etäältä näkee senkin, että oikeasti ei ole mitään hätää. Hahmo vain reagoi kipupisteistään ja uskomuksistaan käsin. Hahmo voi toki jeesustella olevansa niin henkinen ja valaistunut ettei hei oikeesti kirpaise missään, mutta itselleenkin kusetetut asiat tulevat kyllä vastaan sitten joskus myöhemmin, kun ollaan niitäkin valmiimpia katsomaan silmiin.
On nähtävä rehellisesti että ei vielä näe täysin rehellisesti. On haluttava nähdä se jossa ei vielä ole ollut itselleen rehellinen.
Vitutus muuttuukin ystäväksi, suunnan näyttäjäksi.Se valaisee niitä paikkoja joissa on vielä tarkoin varjeltuja käsityksiä. Silloin en haluakkaan enää välttää vitutustakaan, vaan mennä sinne hahmoni kanssa. Hahmoa saa ottaa päähän tasan niin kauan kuin tartteekin. Sille ei kuitenkaan enää halua antaa pikkusormeakaan. Jos hahmo jää vartioimatta, se on äkkiä kehittänyt jo syyllistävät tai uhriuteensa perustuvat tarinansa. Kaikessa voi olla mukana rauha. Rauhaisaa päivää :)

Syyllistyminen ja syyllistäminen

Syyllistäminen ja syyllistyminen ovat aika voimakkaita ilmiöitä jotka voi nähdä ja havaita pienellä tarkkailulla. Kumpikaan noista ei luonnollisestikkaan ole kovin tervettä, mutta egon maailmassa nyt kauheasti mitään tervettä olekkaan. Syyllistämällä ja syyllistymällä viemme vähänkuin "omaa voimaamme" ja vastuutamme kuin vapauttammekin asioista pois. Voimmeko laittaa ketään muuta vastuuseen tunteistamme tai toiminnastamme? Mieli etsii loogisia päätelmiä ( jotka eivät sitten kuitenkaan ole niin kauhean loogisia) X -> Y. 
- Tuo teki noin ja minulle tuli paha mieli 
-Minä tein näin ja sain toruja, se tekee minusta pahan
-Hän loukkaantui kun en tehnytkään kuten hän olisi halunnut ( oli siis minun vikani että hän loukkaantui)

Ja myös

- Koska sain häneltä kehuja, olen siis hyvä ( tee lisää noin niin saat kehuja)
- Hän sanoo että jos vaan teen näin ja näin, valaistun
- Heidän mukaansa tämä on oikein... ( Joten en itse ajattele ja sysään vastuuni katsoa itse sivuun)

Molempia on tullut tehtyä, syyllistyttyä ja kuviteltua että on vastuussa toisen tunteista, kuin myös syyllistänyt jotain toista omista tunteitsaan. Täysin järjettömiä päätelmiä, joihin ajatukset ovat heittäneet vettä kiukaalle. Katkeruuden ja häpeän oravanpyörä on valmis. Nyt koitan parhaani mukaan olla menemättä noihin peleihin mukaan. Aina se ei onnistu. Nämä tapahtuu monesti, yllätys yllätys siellä tiedostamattomalla tasolla.

Tämä prosessi jota jollain itsensä ja kuvitelmiensa kanssa on käynyt on vienyt kyllä katsomaan myös omaa syyllisyyttä. Sitä missä tilanteissa on toiminut niin sokeasti pelosta käsin. Ja kyllä se on satuttanut muita. Kun katson ulkopuolisen silmin Eevin toimintaa n. 5-6 vuoden päähän, se ei todellakaan näytä kauniilta. Kyllä, minun tekoni ja valintani ovat varmasti satuttaneet joitakin. Olen myös itse kertonut tarinoita itselleni että koska XXXXX teki silloin näin, olen nyt tällainen. Nyt en näe muuta vaihtoehtoa, kuin antaa anteeksi. Päästä irti, jättää mennyt taakse ja ymmärtää että se on ohi. Voisin koko loppuelämäni sääliä itseäni kaikesta siitä mitä tämä hahmo on joskus tehnyt. Jos haluaisin katkeroitua, tekisin sen. 

Tämä oppi on ollut minulle itselle tärkeä, vaikka se ehkä radikaalilta kuulostaakin " Kukaan muu ei voi minua oikeasti satuttaa, vaan mitä itse ajattelen tapahtumasta". Kukaan muu ei voi meitä oikeasti hylätä, vaan me itse voimme senkin tehdä. Jos annamme maailman tapahtumien määrittää itsemme, olemme aika äkkiä kusessa. Toisaalta, ego nyt on kusinen ja maailman tapahtumat ovat suoraa peiliä sisäisestä maailmasta joten jump in. Ei kukaan ole luvannut että se aina kivaa olisi. Mutta myöskään kukaan muu ei voi antaa anteeksi sinulle, kuin sinä itse.Kukaan muu ei voi jatkaa elämää, kuin sinä itse.

En tarkoita tällä että ihmissuhteiden pitäisi muuttua itsekkäiksi tantereiksi, oman kokemukseni mukaan tämä ymmärrys nimenomaan vapauttaa ihmissuhteessa molemmat olemaan rehellisempiä ja aidompia. Reaktioista käsin tätä ei nää.

Ja jotta ei rupeaisi syyllistämään itseä siitä että joskus syyllistää, niin relax. Silloin riittää että näkee että Ok, nyt syyllistän toista ja sekin on ihan ok. Älä tee tästä älyllistä peliä, se vain kylmettää ja kovettaa sitä kuorta jonka oikeasti haluat sulattaa.

Anteeksi. Kiitos.

Verraton vertailija

Mieli on vertailu kone. Kiinnittää huomio vaikka yhden päivän ajan siihen miten ajatukset lähes jatkuvasti vertaavat. Kumpi reitti on lyhyempi? Herra x on jollain tavalla minua edellä...tai minä olen neiti Y :tä järjestelmällisempi.. Pidetäänkö minusta enemmän jos... Onko tämä oikein? Hän teki sen väärin. Kuka on nyt rehellisin? Tuolla on parempi asema ja helpompi tilanne..yms. 
Jos tuohon ajatusten sirkukseen lähtee mukaan löytää itsensä melko varmasti stressaantuneena ja hämillään. Pieni lapsi jo oppii matkimalla, seuraamalla vierestä. Omaksutaan käsityksiä siitä miten ollaan toivottuja, hyviä ja miten taas saadaan kokea olevamme riittämättömiä. Mitä tekisi, miten olisi ja eläisi jos ei antaisi tuon vertailukoneen juttujen määrittää itseään tai muutakaan? 
Todellisuudessa ei ole arvojärjestyksiä. Mieli tietysti mielellään pitää vaikkapa lääkärin työtä arvokkaampana kuin siivojan. Se arvottaa armottomasti minkä kerkeä. Huonommuus ja paremmuus on täysi illuusio, se sijaitsee vain ajattelussa. Ja silti siihen haksahtaa moneen kertaan. Vähän aikaa sitten huomasin olevani vähän kireä ja stressaantunut. Tutkittuani asiaa löysin tarinan " en tee tarpeeksi, en auta tarpeeksi,yms". Olin taas mennyt erillisyyden uneen jossa kuvittelen että pitäisi olla jotain erityistä ja ihmeellistä ( joka ei sitten kuitenkaan riitä sekään) ja että minulla olisi oikeasti joku kaikkivoipa kykeneväisyys ja velvollisuus  sööttiä, hemmetin hyvä yritys. Ihana facebookki on myös yksi paikka joka helposti luo turhaa vertailua ( monesti tiedostamatonta).

Miten koen tilanteen/ elämän jos unohdan pitää totena sitä mihin sitä vertaan? Onko oikeasti tässä ja nyt mitään ongelmaa? Mitä jos muistan että näen vaan unta, kuinka tosissani otan tämän?
Verratonta päivää :)

Vapaus

Vapaus ei ole " negatiivisten" asioiden/ tapahtumien/ tunteiden puutetta, vaan enemmänkin vapautta kokea rauhaa niistä huolimatta. Mitä vähempi sotii mitään vastaan, sen enempi näyttäisi luonnollinen tausta rauha kulkevan mukana. Ihanaa päivää ja terkut majvikista, upea ympäristö kurssin pitoon 

Unia

Unet tuntuvat joskus todella todelliselta, olen monet kerrat mm. Herännyt siihen että itken tai vastaavasti olen maailman onnellisin jostain unessa tapahtuneesta asiasta. Viime yön unessa yksi peloistani tapahtui ( jonka luulin jo selättäneeni, mutta se pirulainen rakentaa itsensä uudelleen jos annan sille pikkusormen). Unessa näin selkeästi miten en koskaan pelkää sitä mitä luulen pelkääväni. Itse tapahtumat eivät olleet niin pelottavia, kuin siihen liittämäni tunteet ja tarinat. " jos noin käy, kuolen häpeään" , yms. Pelot haluavat myös varmistella että minulla säilyy valheelliset identiteetit. Olin ihan uponneena uneen, kunnes keskellä unta muistin, että voin kokea rauhaa keskellä surua. Siirryin unihahmosta katsomoon. Se ei muuttanut sitä mitä unessa tapahtui, mutta se muutti miten tilanteen koin. Oli hieno kokea että unesta voi havahtua hereille. Pelko on tosiaan vaan mielessä, ja tekee kyllä kaikkensa ollakseen mahdollisimman uskottava ja iskeäkseen juuri sinne herkimpiin paikkoihin. Pitää olla vihollistaan ovelampi. Mikä olisikaan ovelampaa, kuin lakata taistelemasta harhoja vastaan. 

Kerrottakoon vielä että tämä pelko oli tiedostamaton varmaan 20 vuotta. Se oli hienosti rakentanut suojakerroisia ja naamioita päälleen. Piti pitää itsensä kiireisenä ja muistaa turruttaa olo ettei vaan muistaisi katsoa tuota silmiin. Nyt se on saanut tulla näkyväksi, kun suojamuurien kantaminen on käynyt niin raskaaksi että niiden on murennuttava. Voi kun kaikki pelot olisikin kadonnut niin että hoen vain " tämä ei ole totta" mantraa. Tarttumapinta peloista näyttäisi katoavan vasta kun sen on todella luissa ja ytimissään todennut harhaksi. Hienoa päivää kaikille rohkeille sotureille , meissä joka ainoassa on paljon enemmän voimaa mitä uskoisimme.Sen pääsemme monesti todistamaan juuri silloin kun tajuamme luovuttaa kontrolloinnista ja mielen tarpeesta hallita sitä mysteeriä jota ei voi tietää.

Fiksaatio

"Saanhan helpotettua oloasi" tarve voi olla aika petollinen.Joskus toiselle kanssakulkijalle hienoin ja aidoin teko minkä todella voi tehdä on olla tekemättä mitään, olla yrittämättä aina fiksata tai korjata toisen oloa. Jos koemme (usein tiedostamattamme) että olemme vastuussa toisen tunteista, meillä on tarve saada toinen äkkiä äkkiä voimaan hyvin.

Onko aina mahdollista voida hyvin? Ihminen on inhimillinen. Tuskin me kaipaamme latteuksia, vaan jonkun joka kuulee ja hyväksyy rehelliset tunteesi. Korjaus yrityksillämme sanomme toiselle käänteisesti että tuo mitä koet ei ole hyvä, sinusta ei pitäisi tuntua siltä!Emme itse kestä toisten surua, pahaa mieltä tai ärsytystä joten koitamme aina " ratkaista" sen jotenkin. Tämä on melkoisen iso oppiläksy minulle kuin varmasti monelle muullekkin. On toisaalta suloista ja söpöä että haluamme helpottaa toisen oloa, mutta voisimmeko antaa tunteiden tulla ja mennä, koittamatta sen kummemmin puuttua niihin? Ei surussa ole mitään pelättävää. Hyväksymällä rehellisen reaktionsa, kokemuksensa saa mahdollisuuden olla rehellinen itselleen. Se on rohkeaa tänä päivänä jossa sulkia kerätään hattuun mm. aina positiivista täydellisyyden ruumiillistumaa näyttelemällä 
Oletko huomannut, että usein helpointa ja luonnollisinta on niiden ihmisten seurassa, jossa on tilaa rehellisyydelle.
Lakataan jooko puuttumasta liikaa toisten elämään, ihan kuin meillä voisi oikeasti olla joku käsitys siitä " miten tuon toisen vaan pitäisi olla".

Universumi on pysynyt pystyssä pari miljardia vuotta vissiin ilman mielipiteitäni, ehkä se pysyy jatkossakin :)

Let it be

Kenelläkään ei ole valtaa saada meitä rakastamaan/hyväksymään itseämme, meillä on vapaus ainoastaan muuttaa omaa suhtautumistamme ajatuksiimme itsestämme/elämästä. Emme voi myöskään rakastaa ketään niin paljon, että hän alkaisi rakastaa itseään tai alkaisi arvostamaan itseään. Let it be, let it be, let it be... Whisper words of wisdom, let it be...