Suhtaudumme kärsimykseen usein torjunnalla, yritämme työntää kipua ja ahdistusta loitommas itsestämme. Tietysti mieli tekee kaikkensa jottemme tätä kohtaisi. Monen monta vuotta pidin itseni tuli perseen alla, etten vaan olisi joutunut pysähtymään ja kohtaamaan itseäni. Tai sitä joksi itseäni luulin. Tällä tavoin kuitenkin vain ylläpidämme omaa tuskaamme. Ainoa tapa millä voimme selvitä kärsimyksestä on hyväksyä se sellaisena kuin se on, ottaa se omaan sydämeen ja antaa sille tilaa. Taistelematta, kieltämättä. Mielelle se kuulostaa pelottavalta, mutta mieli ei tunnekkaan sitä kantavaa rakkautta, joka odottaa egon suojamekanismien takana.
“It hurts and hurts and hurts and it keeps on hurting. And then it heals.”-Isabel Kliegman
Aikamoinen määrä voi mennä ihmisellä energiaa roolin vetämiseen siitä että kaikki on hyvin. Heh,heh näettehän te varmasti että Minä olen tosi tasapainoinen ja hyvinvoiva? Ja kun tarpeeksi kauan näyttelee tiettyä roolia, voi humpsahtaa rooliinsa niin syvällisesti että ei enää muista näyttelevänsä. Mutta jossain sisällä nakertelee tunne ja epäilys siitä että kaikki ei ole nyt sitä miltä näyttää. Tätä tunnetta koitamme monesti kiertää ja kaartaa sekä vältellä. Tunnetta siitä että olemme totaalisen hämillämme ja peloissamme. Mieli on tottunut etsimään syitä, ja näihin se mielellään myös takertuu. Nakertava tunne ei katoa kuin siihen menemällä, sen kohtaamalla tässä hetkessä, raakana ja ilman tarinaa. Auts. Mennä tunteen ytimeen, ja kerrankin myöntää itselleen: kyllä, nyt koen näin. Ja se on ok. Kokemus ei kerro todellisuudesta mitään. Tunne ei johdu siitä mitä joku on tehnyt, miten jonkun olisi pitänyt toimia vaan siitä mitä ajattelen asiasta.Mitä rakasta käsitystäni on kenties sohaistu, jotta voisin katsoa käsityksen taakse. Jotta voisin olla käsityksestä vapaa. Jotta voisin taas rehellisesti katsoa. Vaikka se hetken sattuisi.
Voi kysyä paljonkin armoa antaa itselleen anteeksi, antaa muille anteeksi. Mutta todellisuudessa kukaan ei ole mitään väärää tehnytkään.Se on hurja väite, ja siitä saa ajatella mitä haluaa. Ajatukset ja syyllistykset eivät kuitenkaan muuta sitä joka on jo ollut. Mieli elää draamasta joten houkutus kirjoittaa tarinasta vieläkin räiskyvämpi on suuri. Lisäksi hyvä tarina tarvitsee uhrin ja pahiksen. Ai niin, ja sen komean prinssin, joka viimein pelastaa! Liekö ihme jos lapsesta alkaen kuulemme tällaisia satuja että yhä aikuisena elämässä etsimme uhria, syyllistä ja pelastavaa prinssiä. Tai kenties leikkimme tuota pelastajaa Mitä jää jos ei samaistu yhteenkään näytelmän rooliin? Mitä kaikkia rooleja olenkaan näytellyt? Roolit voi nähdä harhaksi. Mitä jos näemme egon pelin kaikki roolit myös itsessämme? Auts, ei se ole kivaa! Mielummin myisin pääni, kuin näkisin itsessäni sen, joka ei miellytä. Niimpä heijastelen sitä muualle. Enkä muista että mitä näen, olen siellä myös. Tämä oleminen ei ole persoonaksi muotounut “minä kuva” vaan elämä itse. Kun katsoo ilman kuvia, ilman ennakko odotuksia, ilman mustia taikka vaaleanpunaisia laseja, tulen siihen tulokseen etten tiedä. Ja se on ihanaa.
Sielu sanan voi hyvin korvata vaikka elämällä. Ja oikeastaan mieltäkään ei tarvitse hiljentää. Se hiljentyy kun sen tarinat näkee valheellisina, eikä lähde niihin mukaan.
Minä pelkää konflikteja – se uhkaisi kokemusta arvottomuudesta
Minä puolustaa käsityksiään – se pelkää sitä mitä ei voi ymmärtää
Minä haluaa kiitosta- se luulee että se itse teki jotain
Minä hakee turvallisuutta- se luulee että turva on sama kuin kontrollointi
Minä etsii helpotusta- se ei näe että etsiminen ylläpitää vaikeutta
Minä pelkää antautua elämälle- se ei luota vielä tarpeeksi
Minä arvostelee – se koittaa piilotella kokemustaan huonommuudesta
Minä haluaa vakuuttaa- se luulee arvonsa tulevan tietämisestä
Minä tukahduttaa ja pakenee tunteitaan- se näkee ne pahoina tai väärinä
Minä pelkää loputtomasti- se ei ymmärrä että pelko on vain energiaa
Minä haluaa omistaa- se uskoo sen tuovan tyyneyttä
Minä haluaa olla jotain- se tietää että tyhjyydessä harhakuvat haihtuu
Minä haluaa olla vapaa- se ei tiedä että se jo on
Minä odottaa jotain suurempaa- se uskoo mielummin kuvitelmiaan
Minä hyökkää ja uhoaa, se ei osaa muuten puolustautua kun kokee olevansa uhattuna.
Minä haluaa pitää oivallukset itsellään, se ei näe ettei ole kenestäkään erillään
Minä on niin levoton eikä se halua pysähtyä, se kiertää kohtaamasta hiljaisuutta tietäen sen paikaksi jossa ei voi hengittää.Minää ei ole siellä missä ei ole tarinaa.
Ja jäljelle jää…. .
<3
Ja kyllä puhuin vain omasta vinoutuneesta kokemuksestani. Jossa tuo minä vierailee riemukseni. Jotta voin muistaa, että se joka havaitsee tuon minän, ei ole minä. Se joka Minä hahmoa katsoo, voisi jopa sanoa että se rakastaa. Koska ei ole mitään mitä se ei rakastaisi. Kukaan eikä mikään jää ulkopuolelle. Ei ole eroa sillä, mikä on sisällä ja mikä ulkona. Olipa taas omituista horinaa ;)
